Diginatiivin kasvatusprojekti Mäntyharjulla

Voi kuulostaa dramaattiselta, mutta minä palasin Mäntyharjuun kasvattaakseni täällä tyttäreni. Minulle merkitsee todella paljon, että täällä pystyn mahdollistamaan hänelle omakotitalolapsuuden, lemmikkieläimiä, isoäidin läheisyyden, puutarhan leikkipaikkoineen sekä oman huoneen ja 19 keppihevosen ulkotallin…

eroakiireesta_Piia Mäkilä_Repoveden kansallispuistossa_Mäntyharju
Piia, Olivia ja Lala Repoveden kansallispuistossa päiväretkellä.

Arki on ollut turvallista, kaikkea on ollut tarpeeksi ja harrastuksiakin löytynyt. Humputtelun ja työnteon voi kätevästi hoitaa muuallakin, koska lähimpään kaupunkiin Mikkeliin on vain noin puolen tunnin matka – junalla tai autolla. Digiaikakaudella en koe jäävämme mistään paitsi, jos ei ruuhkia lasketa.

Miksi ihmiset ylipäätään muuttavat minnekään? Opiskelujen, töiden ja rakkauden vuoksi varmaan. Elleivät sitten muuta eläkkeellä mökilleen tai aurinkorannikolle. Minä olen kyllä muuttanut muistakin syistä, kuten että ”Porvoossa olisi kiva asua vauvan kanssa” (ja olikin, mutta Mäntyharjussa oli kivempi).

”Nuorempana en ihan hirveästi tykännyt Mäntyharjusta.”

Muutin tänne ensimmäisen kerran jo 10-vuotiaana, koska äitini halusi asua ja tehdä töitä omakotitalossa, korjata paikkoja ja hoitaa puutarhaa. Minä sen sijaan en olisi halunnut muuttaa Espoosta minnekään. Sinne jäivät kaverit ja alakouluaikaiset ihastukset. Toisaalta sinne jäivät myös kovistelevat tyttöjengit ja huumeporukat, jotka pitivät majaansa meidän kerrostalon pyöräkellarissa.

Täällä tuli harrastettua hevosia, judoa ja kuorolaulua (mikä herätti Espoon kavereissa hiukan naureskelua). Töitä tuli tehtyä 12-vuotiaasta alkaen ja kokemusta karttui monenlaisista hommista; hevosten hoidon ohessa sai kivetä peltoja, istuttaa metsää ja luoda lantaa. En kuitenkaan ala maalaisromantisoimaan, sillä muistan aivan hyvin miten pieneltä tämä kaikki tuntui, kun päätin 15-vuotiaana muuttaa pois kotoa.

Sitten siinä kävi, niin kuin elämässä yleensä – että pitää mennä kauas, jotta näkee lähelle. Kolme maanosaa, neljä maata ja kymmenittäin erilaisia ammattikokeiluja myöhemmin, muutimme tyttäreni kanssa Uuden-Seelannin Queenstownista, Porvoon kautta, takaisin tänne Mäntyharjulle.

Ja täällä meidän perhe on asuttanut kylää jo taas melkein kymmenen vuotta. Äiti on muuten asunut täällä kohta kolmekymmentä vuotta.  Ja niin vaan on viihdytty.

”Se on ihan ok, jos musta oikeesti tuntuu, että mä tykkään asua täällä.”

Jos totta puhutaan, niin meni melkein kaksi vuotta vakuuttua ensin siitä, että tänne muuttaminen voisi olla hyvä idea. Toiset kaksi vuotta meni vakuuttaa itselleen, että: ”on ihan ok, jos tykkään asua täällä”.

Olivia taas on tykännyt aina asua täällä, eikä halua että me koskaan muutettaisiin, koska sen mielestä meidän talokin on niin ihana. Ja koska täällä hän saa harrastaa hevosia, on oma huone, iso piha jossa voi pitää puutarhakutsuja ja 19 keppihevosen tallia, hengailla puumajassa sekä pomppia trampoliinilla. Ja koska kaikki kaverit ovat täällä.

Ja onhan tämä yhteisöllisyyskin aikamoista. Facebookissa kun kysyy, että ”ootteko nähneet mun lasta”, niin kohta alkaa viestiä pukkaamaan ja R-kioskilla tullaan kertomaan, että olikohan sillä Olivialla lupaa ladata Instagramia, kun sitä ne täällä äsken yritti – että aika helposti jää laittomuuksistakin kiinni.

”Ja luonto. Sitä riittää ja se on kaunista.”

eroakiireesta_Mäntyharjun metsäleikkipuistossa viihtyvät kaupunkilaismuksutkin_Mikkelin seutu
Metsäleikkipuistossa viihtyvät kyläilevät kaupunkilaismuksutkin.

Sitten se on tuo meidän luonto. On happirikkaita mäntymetsiä, sammaleiden peittämiä kallioita, kirkkaita järviä, erämaalampia, merkittyjä maastopyörä-, patikointi- ja melontareittejä, vuoden retkikohteenakin vuonna 2015 palkittu reittikokonaisuus Repoveden kansallispuistoon, valaistuja latuja, kymmenittäin hyvin ylläpidettyjä laavuja – yksi erämaasaunakin. Sekä vastikään kunnostettu upea ja valaistu rantareitti, Kisalan palloiluhalli, oma elokuvateatteri, kivoja kahviloita, hyvä vaatekauppa, hieno sisustusliike, erinomainen urheilualue, metsäleikkipuisto, ensilumenlatu, tekojäärata, Haapaseläntien ihana uimapaikka, hyvät matonpesulaiturit… ja pisteenä iin päälle… kerran viikossa vapaaehtoisvoimin lämpiävä saunallinen Veljesniemen talviuintipaikka.

Eikä täältä ole oikein pitkä matka minnekään. Tai no, Lappi on aika kaukana kyllä. Mutta Helsinki-Vantaan lentokentälle ja pääkaupunkialueen Ikeoihin pääsee shoppailemaan parissa tunnissa.

”Tajua nyt, että tästäkin sä jäät paitsi!”

Asuminenkin on halvempaakin kuin ”isommilla kylillä” ja jos rahaa ei ole, niin täällä on kivempaa olla köyhä. Isommissa kaupungeissa musta aina tuntuu, että kaikki sun ympärillä huutaa, että ”OSTA MUT” ja ja… tai muuten sä jäät taas TÄSTÄKIN PAITSI!”. Itseni tuntien hengailisin kaiken maailman kahviloissa ja kävisin illanistujaisissa sekä ravintoloissa. Täällä me suunnataan suklaakaakao kainalossa laavulle katsomaan tulta ja kuuntelemaan tuulen suhinaa puissa.

Mulle se suklaakaakao riittää just nyt tosi hyvin. Että en kyllä haluaisi asua missään muualla.

Lämpöä, iloa & valoa tulevan talven keskelle!

Takkatulen ja suklaakaakaon ääreltä,

Piia Mäkilä
Kirjoittaja on 40-vuotias luovien alojen sekatyöläinen, joka asuu Mäntyharjun keskustassa, isohkossa omakotitalossa 11-vuotiaan tyttärensä, 69-vuotiaan äitinsä, yhden koiran ja kahden kissansa kanssa.

Teksti ja kuvat: Piia Mäkilä