Kallion kuplasta kylähulluksi

En ikinä sopeutunut hiekkalaatikon laidalla istuvaksi city-isäksi. Olin kasvanut maatilalla, jossa koko ajan tehdään jotain, joten tällainen toimettomuus tahtoi tehdä minut hulluksi. Lasten kanssa asioiden yhdessä tekeminen kaupunkiympäristössä rajautui seikkailupuistoihin ja ohjattuihin harrastuksiin. Kaikkialla läsnä oli kuluttaminen. Kaikki maksoi jotain. Kotoa oli hankala poistua ilman pankkikorttia.

Hanki kantaa Kangasniemellä.

Haaveilin nikkaroinnista ja puutarhan hoidosta. Asioista, joita voisi hyvin tehdä yhdessä lapsen kanssa ja joiden avulla voisi vaikka säästää rahaa. Ei vain kuluttaa. Päivittäiset parin tunnin mittaiset työmatkat vietin lueskellen downshiftaus -kirjallisuutta ihmisistä, jotka olivat toteuttaneet villejä omavaraisuushaaveitaan. Vähitellen sain myös puolisoni kyseisen kirjallisuuden pariin ja ajatukseni alkoivat saada tuulta siipien alle.

Löysimme itsemme vanhempieni maatilalta Kangasniemeltä. Ajatus oli olla välillä Helsingissä ja välillä Kangasniemellä. Hoidella vähän puutarhaa ja remontoida vanhaa kotitaloani ja välillä käydä töissä Helsingissä. Muutaman kuukauden testailun jälkeen kyllästyimme eestaas ajelemiseen ja jäimme Kangasniemelle.

Vanhemmillani oli mahdollisuus jäädä eläkkeelle, kunhan he vain löytäisivät jatkajan tilalle. Pikaisen pohdinnan päätteeksi päätimme alkaa tilan jatkajiksi. Olimme kaivanneet muutosta elämään ja tässä sitä nyt konkreettisesti oli. Jätimme toimistotyöt Helsingissä ja ilmoittauduimme maatalouskouluun. Olin ajatellut, että kaikkea muuta voin kyllä maalla tehdä, mutta lehmiä en kyllä ala lypsämään. Nyt oli aika perua tuo päätös.

Kolme vuotta maalle muuton jälkeen löysimme itsemme suunnittelemasta reilun puolen miljoonan euron navettaa. Tästä oli jo downshiftaus kaukana, vaikka tavoite olikin tehdä työnteosta lypsyrobotin avulla helpompaa. Työmäärä aiempiin toimistotöihin verrattu ei ollut muuttunut miksikään. Työn laatu oli kuitenkin muuttunut. Työstä oli tullut fyysistä ja merkityksellistä.

Olin aiemmin pitänyt lähikaupassa Valtran toppahaalarissa asioivaa maalaista junttina. Nyt näen hänet enemmänkin käytännön läheisenä ja mukavuudenhaluisena ihmisenä. Harmi, että lapseni eivät tahdo sitä hyväksyä, että vien heidät toppahaalarissa aamuisin hoitoon ja kouluun kyläkoulullemme. Isi, ei aikuiset voi käyttää haalaria joka paikassa. Miksi ei voisi?

Olen myös alkanut ymmärtämään kuinka positiivinen käsite kylähulluus on. Sen verukkeella voi elää niin kuin itse haluaa. Kaksikymppisenä muutin kaupunkiin päästäkseni irti maaseudun ahdasmielisyydestä ja nyt olen palannut maalle päästäkseni irti kaupungin kuplista.

Ehkä Kangasniemikin on muuttunut poissaoloni aikana. Joka toisen sukunimi ei ole enää Hokkanen tai Laitinen. Tietotyöläisiä muuttaa muualta maaseutuasumisen ja hyvän sijainnin innoittamana. Töissä käydään lähikaupungeissa muutama päivä viikossa ja loput työt hoidellaan etänä. Kunhan vaan ulkona ei ole liian hyvä ilma tehdä jotain kivempaa.

Tervetuloa Kangasniemelle!
Tuomas Laitinen
Taideteollisesta korkeakoulusta valmistunut maidontuottaja Kangasniemeltä

Tuomas Laitisen ja Maisa Juntusen maatila: www.instagram.com/explore/tags/ollinaho
Koittilan kylä: www.facebook.com/koittila

Teksti: Tuomas Laitinen
Kuvat: Tuomas Laitinen ja Maisa Juntunen