Kuukausi sitten tein paluumuuton takaisin Mikkeliin tehtyäni vuoden mittaisen syrjähypyn Lahteen. Siellä vietetty vuosi aukaisi silmät monella tapaa ja tällä hetkellä Mikkelissä asuu ainakin yksi hyvin onnellinen nainen.
En ole syntyperäinen mikkeliläinen tai edes savolainen. Muutin Ristiinaan v.1985, kun olin 11-vuotias. Koin olevani jotenkin aavistuksen ulkopuolinen, koska enhän ollut oikeastaan kenenkään tyttöjä. Näillä seuduin kun ihmiset usein tunnistetaan jo sukunimen perusteella.
Mikkeliläinen minusta tuli, kun muutin kaupunkiin opiskelujen perässä 1990-luvun puolessa välissä. Olin aina haaveillut lähteväni isompiin ympyröihin, mutta tänne jäin tavattuani silloisen mieheni. Ja niin elämä pikkuhiljaa asettui uomilleen Mikkeliin. Miehen työn vuoksi asuttiin välissä vuosi Englannissa, mutta palattiin takaisin.
Sitten tuli ero. Tapasin jonkin ajan kuluttua uuden miehen vähän kauempaa ja muutin pois.
Mutta routa porsaan kotiin ajoi ja palasin parin vuoden jälkeen taas Mikkeliin. Sillä kertaa en oikein osannut asettua kaupunkiin, koska olin uudessa tilanteessa yksin. Työt kuljetti pitkin poikin ja kotiin saapui aina vain väsyneempi nainen. Sitten muuttui töissä alue toiseen suuntaan ja silloin päätin oman jaksamiseni vuoksi pakata kimpsut sekä kampsut ja muuttaa jälleen kerran pois.
Jos olisin osannut aavistaa miten suuresta muutoksesta oli kyse, niin olisi asiaa tullut ehkä harkittua tarkemmin. Mikäli joskus olin tuntenut olevani ”vieras” omassa kotikaupungissani, niin Lahdessa sitä vasta olinkin. Mielen alkoi pikkuhiljaa vallata tunne, että mitä ihmettä keski-ikäinen nainen tekee yksin vieraassa kaupungissa. Kesälomalla tutuissa ympyröissä tunne vahvistui ja aloin pohtia paluuta kotiin.
Yhtenä päivänä se sitten vain tapahtui. Löysin itselleni mieleisen asunnon, jota hetken mielijohteesta ajoin katsomaan ja tein päätöksen paluusta sillä hetkellä. Hetkittäin mietin kyllä, että pakkoko on aina olla niin spontaani, mutta tällä kertaa se kannatti ja päätös tuntui oikealle. Syyskuun lopussa sitten muuttoauto kaarsi uuden asunnon pihaan. Lahdesta lähtiessä vilkutin vain iloisesti heipat kaupungille tuntematta omantunnon pistosta siitä, etten antanut sille mahdollisuutta.
Nyt herään joka aamu onnellisena. Jokainen lenkki koiran kanssa rakkaassa kotikaupungissa saa hymyn huulille, joka päivä jossain näkyy tuttuja kasvoja, täällä on kaikki tärkeä. Ja sisällä läikähtelee ilo. Tunnen viimeinkin olevani kotona, siellä missä sydän asuu.
Mun Mikkeli on ihmisen kokoinen paikka olla ja elää, tunnen todella kuuluvani tänne ja olen ylpeä siitä.
Niin se vain on. Nainen voi kyllä lähteä Mikkelistä, mutta Mikkeli ei lähde naisesta.
Tervetuloa Mikkeliin!
Saara Isoaho
onnellinen paluumuuttaja