Jostain minulle tuntemattomaksi jääneestä syystä isovanhempani matkasivat kohti Kangasniemeä samana päivänä, jolloin synnyin Helsingin Naistenklinikalla. Ilman mitään aikaisempia yhtymäkohtia Savoon, päätyivät mummi ja pappa Läsäkoskelle, saareen, keskelle Puulaa. Isosta saaresta mitattiin eteläkärjestä sopiva tontti (Ukkosen Einon opastamana), kaupat tehtiin ja taisivat ehtiä vielä käymään vierailuaikaan Naistenklinikalla katsomassa päivän toista ensimmäistä: lapsenlasta.
Elämäni ei olisi sama ilman Läsäkoskea.
Olen 0-vuotiaasta asti, lukuunottamatta muutamia hairahdusvuosia Italiassa, viettänyt kesäni Läsäkoskella, Puulalla. Olen matkan varrella tutustunut moneen paikalliseen ihmiseen, lapsena olin menossa naimisiinkin Taiston kanssa (joka oli yli 20 vuotta vanhempi kuin minä). Olen ollut mökillä niin isäni (joka kuoli kun olin 7-vuotias), jokaisen aviomieheni (juu, niitä on tähän mennessä kolme) kuin veljieni, ystävieni ja tyttäreni kanssa. Mökki ei kuitenkaan ole mikään kyläpaikka, harvakseltaan siellä vieraita käy. Se on oma paikka. Tuttu, jossa on keskellä luontoa eikä tarvitse mennä mihinkään.
Lapsena ja nuorena olen ollut kesät heinätöissä. Aloitin urani kalikkatyttönä, josta etenin voimistuttuani tekemään rautakangella reikiä seipäille ja vielä siitä traktorin rattiin. Olen ajanut hiekkatiellä niin mopoa, autoa kuin sitä traktoria. Ehkä tässä voi jo tunnustaa, että silloin vielä ilman ajokorttia, alaikäisenä. Olen tehnyt oman ongen, ravustanut yön yli, polttanut kokkoa, mennyt veneellä Kangasniemelle, poiminut tatteja, kanttarelleja, mustikoita ja korvasieniä ja kerännyt kukkia varmasti yhteensä tuhansia kiloja, soutanut satoja kilometrejä.
Helsinkiläisenä olen muuttanut useita kertoja, viime vuosina vielä kiihtyvällä tahdilla. Älkääkä ymmärtäkö minua väärin, rakastan muuttamista, muutoksia ja muutoksen tuomaa haastetta ja uutta. Samalla on kuitenkin pakko myöntää, että aina talven jälkeen Läsälle palaaminen on ilo myös sen pysyvyyden vuoksi. Talo on perustaltaan edelleen sama vaikka sitä on vähän suurennettu sieltä ja täältä vuosien varrella. Maisemakin on melkein sama, vaikka mökkejä on selvästi entistä enemmän, olihan pappani mökkeineen vuonna 1967 kuulemma ensimmäisiä kesälomalaisia. Pysyvää ovat kivet. Kiveltä kivelle hyppiminen on edelleen samaa kuin 5, 15, 25, 35 tai 45-vuotiaana. Hyppy on ensin ollut vähän pidempi, sitten lyhentynyt ja ennustaisin, että parinkymmenen vuoden kuluttua voidaan tarvita jo vähän apua.
On pakko myöntää, että kun perjantai-iltana lähtee hektisen työviikon jälkeen ajamaan Kangasniemelle päin, ottaa päähän se, että isovanhemmat lähtivät sinne asti. Olisivat voineet pysähtyä vaikka Orimattilan kohdalla tai viimeistään Koirakiven kohdalla, siinä olisi säästänyt sentään tunnin matkassa. Ja oliko ihan pakko vielä ostaa saaripaikka, että vielä venematka poikittaisessa tuulessa ja sateessa tulee päälle? Ja silti. Itse asiassa pitkä matka ja vaikea pääsy on parasta mitä on. Jos haluaa erakoitua, pitää mennä kauemmas. Ja kun illalla säässä kuin säässä pulahtaa järveen, on viimeistään mieli huolivapaa.
Moni on naurahtanut ja epäillyt, onko Läsäkoski edes olemassa oleva oikea paikka. Kyllä se on. Mutta se on myös, ja ennen kaikkea, mielentila. Se edustaa rytmin vaihtoa.
Nykyinen elämän ja työn rytmi on nopeaa ja tuntuu nopeutuvan koko ajan ärsykkeiden kasvavasta määrästä johtuen. Milloin meitä haastaa omat sosiaalisen median tarpeet, milloin 24/7 uutiset tai Netflixin loputon elokuvatarjooma. Tekemistä riittää joka minuutille ja me kuljemme kännykän kanssa kuin emme osaisi hengittää ilman sitä. Työelämässä kaikki tapahtuu kuin nopeutetussa elokuvassa ja jos työ vielä on asiakastyötä, polkee se ihan omaa nopeutettua rytmiään. Vaatimukset ovat kovia ja yritystenkin ollessa muutosten keskellä, usein epäselviä. Meiltä vaaditaan enemmän sietoa ja kestoa kuin koskaan. Viimeiseksi selviämiskeinoksi on muodostunut uupumus.
Helpommallakin voisi päästä: jokainen tarvitsisi oman läsäkoskensa.
Läsäkoski edustaa ajatusta siitä, että innostavan nopearytmisyyden vastapainona tarvitsemme palautumista ja hitaampaa rytmiä. Luonto auttaa siinä jo automaattisesti. Luonnon kontrollointia ei voi laittaa omaan to do -listaan. Järvi on aina muuttuva ja arvaamaton. Samalla se on rauhallinen ja sen syleily turvallinen. Paitsi jos ukostaa, ja pitää odottaa ennen vesille pääsyä. Vuoden kierto on samalla toistuva ja silti synnyttää joka kerta uutta. Arjen hankaluus aina veden kantamisesta, saunan lämmittämisen kautta ulkovessaan tuo hitaampaa tekemisen tapaa. Kun kaasu loppuu, pitää lämmitys hoitaa takkatulella. Jäät vievät laiturin – taas – ja sitten rakennetaan uutta. Tai haetaan se naapurista.
Minulta pyydettiin kirjoitusta Kangasniemestä ja siitä mitä siellä puuhailen. Vastaus on: en mitään. En yleensä edes käy Kangasniemen keskustassa. Pysyn Kangasniemen kupeessa, Läsäkoskella, saarenpäässä, laiturilla. Varpaat järvessä.
Kirsi Piha
Läsäkoskensa löytänyt Kangasniemen kesäasukas
Viestintätoimisto Ellun Kanojen perustaja, hallituksen puheenjohtaja
Teksti: Kirsi Piha
Pääkuva: Kira Hagström
Muut kuvat: Kirsi Piha