Joka vuosi se meinaa yllättää. Joulu.
Lokakuun lopussa ensimmäisten joulusuklaiden ilmestyttyä kauppoihin ehtii jo ajatella ja suunnitella moneen kertaan, että tänä vuonna hommaan lahjat ajoissa, teen laatikot valmiiksi pakkaseen odottamaan paistamista, koti on jouluasussaan hyvissä ajoin…
Sitten tullaankin marraskuuhun, mutta onhan tässä vielä tosi kivasti aikaa kaikelle, ei siis mitään hätää.
No, joka vuosi totean kyseisten toimien viikkoa ennen joulua olevan edelleen ajatuksen tasolla. Ja lähes kaikki tietää, että se taas tarkoittaa vimmattua kiirettä ennen aattoa kaikkien työkiireiden lomassa.
Lapsettomanakin ihmisenä onnistun luomaan jokaiselle perheelliselle tutun joulustressin. Omiin perinteisiin nimittäin kuuluu sukujoulu isolla porukalla ja oma pääroolini (itse luotu) on tehdä jouluruoat, toki joskus jotakin armollisesti muillekin delegoiden. Ja luonnollisesti kaikki pitää siis tehdä itse alusta saakka eikä voi luistaa mistään tai käyttää puolivalmista, siihen kun ei anna ylpeys periksi.
Perinteistä jää kaikenlaisia muistoja
Tästä joulustressistä tulikin yhdeltä teiniltä taannoin palautetta, että täti on kuulema muulloin ihan jees, paitsi jouluisin keittiössä äkäinen. Tässä lienee piilee joku totuuden poikanen ja ilmeisesti hyvin mieleen jäänyt muisto vuosien mittaan…
Siitäkin huolimatta tämän palautteen antanut 15v nuori miehenalku halusi onneksi osallistua toiseen luomaani perinteeseen. Nimittäin piparkakkutalotalkoisiin, jotka olen jo kymmenisen vuotta pyrkinyt järjestämään itsenäisyyspäivän tienoilla.
Aloitin tämän perinteen silloin, kun siskojen lapset olivat pieniä.
Vieläkin muistan sen järkyttävän sotkun ensimmäisen vuoden talkoista, kun viisi pientä ja hyvin innokasta rähmäkäpälää koristeli isoja piparisydämiä. Joka vuosi aika on kuitenkin kullannut muistot ja alan tähän samaan rumbaan aina uudelleen. Hiki pinnassa paistan talojen osia ja organisoin homman.
Tänä vuonna paikalla oli edelleen suht runsas osanotto, mutta yksi asia ei ole vuosien mittaan muuttunut mihinkään. Yksi teini maksimoi sokerikuorrutteen ja karkkien määrän, homma on valmis vartissa, kuten ennenkin.
Toinen pipertää tunnin yhden osan kanssa ja alkaa sitten pikkuhiljaa kyllästyä touhuun, koska valmista ei tuu. Kolmas ahertaa ja valittaa, että on niin ruma. Lopputuloksena kuitenkin aina on yhtä kauniit ja tunnelmaa luovat talot. Mitä siitä, jos ne ovat vähän vinoja tai koristeet tippuu, rakkaudella ne on väsätty.
Ja tärkeintä on yhteinen perinne. Se saa itselle aina yhtä hyvän mielen aikaiseksi, olkoonkin, että keittiössä on tahmeaa viikko kaiken jälkeenkin.
Rakkaat ihmiset tekevät joulun
Mä olen henkeen ja vereen jouluihminen. Tänäkään vuonna en alita rimaa ja päästä jouluvalmisteluissa itseäni helpolla. Ehtii tässä varmasti hermot mennä pariin otteeseen ennen kuin viimein istutaan koko porukalla joulupöydässä ja rauhoitutaan joulunviettoon.
Eikä ne joulukoristeet koskaan ehdi kauniisti esille, joulukortit jää kirjoittamatta, pinna kiristyy lahjaostoksilla ja puolet muistakin suunnitelmista jää toteuttamatta. Mutta ehkä ensi vuonna sitten!
Joka joulu kaikki kiire ja stressi kuitenkin palkitaan niin suurella ilolla ja hyvällä mielellä, kun ympärillä on ne kaikkein tärkeimmät ihmiset yhdessä joulunvietossa. Ihmiset sen joulun sydämeen tekee, kaikki muu siinä ympärillä on loppujen lopuksi aika pienessä roolissa.
Paras lahja
Tänä vuonna mun jouluun lisämausteensa antaa se, että asun taas täällä rakkaassa kotikaupungissa, jossa mulla on kaikki.
Muutto takaisin Mikkeliin on ollut tämän vuoden paras lahja itselleni.
Rentoa ja leppoisaa joulun aikaa kaikille!
Saara Isoaho
onnellinen paluumuuttaja, jouluihminen
Mikkeli
Teksti ja kuvat: Saara Isoaho